Värjäys: Indigofera

[Fabaceae, Leguminosae]

[englanti indigo; nil, anil · kreikka indicon; indiko ινδικό · saksa Indigo, Färberindigo, Anil, Echter Färberindigo, Färber-Indigo, Ostindischer Färberindigo · ranska Indigo, Indigo des teinturiers, Indigotier · manksi plooreen · espanja indigo · portugali anil · arabia an-nil, nile · japani ai, seitai, aibana · kiina lan coa, tien laam ("taivaansininen") ·intia nilah tumma- tai mustasävynen indigo · tiibet rams · prekolumbiaaninen Meksiko matlalli, texotli, oxoxovic ja pitzahoac · · viro väriaine potisinine - pottasininen, saatiin kyllästämällä virtsassa; kurikasinine - karttusininen, pellavaa lyötiin kartulla]

Muinaisessa Egyptissä indigoa kutsuttiin nimellä n-tinkon. Myös Meksikon alkuperäiskultuurien intiaanit tunsivat indigokasvin mm. nimillä matlalli, texotli, oxoxovic ja pitzahoac

Indigofera tarkoittaa "indigoa sisällään pitävää".

(Katso myös väriaine indigo; tällä sivulla Indigofera-kasvista)

Väri-indigo eli Indigofera tinctoria (Indian indigo, aasialainen) on tunnetuin indigofera-kasveista.

Indigofera-suvun kasveja on viljelty mm. Intiassa, Kaakkois-Aasiassa, Meksikossa ja Väli-Amerikassa, Afrikassa ja Arabian niemimaalla.

Sadasta kilosta kuivattuja indigo-kasvin lehtiä saadaan noin 2 kiloa indigoväriä. Indigoa on myös muissa kasveissa (yli 40 kasvissa), kuten värimorsingossa (Isatis tinctoria), jossa sitä on indikaanina.

Indigoa on käytetty ja käytetään edelleen pääasiassa kankaiden värjäämiseen. Sininen väri tarttuu mm. villaan, silkkiin, puuvillaan ja nailoniin. Mustansinistä väriä saadaan aikaan noin kymmenellä kastanmiskerralla. Indigon valonkesto on villassa ja silkissä suhteellisen hyvä, selluloosakuiduissa hieman huonompi. Synteettinen indigo ei ole maalipigmenttinä kestävä, eikä se ole taiteilijaväreissä ns. normaaliväri. Sen sijaan indigoa on käytetty musteissa. Indigosinistä on käytetty myös kosmetiikassa ja hiustenvärjäyksissä (syventämään mustaa tai tummaa väriä).

Väritön indikaaniglykosidi irroitettiin ennen käymisprosessin avulla: kasvinosat sekoitettiin veteen ja laitettiin puu- tai saviastiaan tai maakuoppaan. Lämpö aiheutti orgaanisen aineen käymisen, jota nopeutettiin urealla tai esim. käyneellä ja mädäntyneellä krappijuurella. Väriaine irtaantui ja valui astian pohjalle. Vesi haihdutettiin ja aine veteen liukenematon aine poimittiin talteen. Värjäystä varten väriaine kyypattiin (eli pelkistettiin) vesiliukoiseksi. Pelkistimenä käytettiin mm. mädäntynyttä virtsaa, hiilihydraatteja (mm. jauhoa, hunajaa) ja apunaineina potaskaa, soodaa ja kalkkia. Leukomuodossaan, eli väriliemessä ollessaan, materiaali on keltainen, mutta muuttuu hapettuessaan siniseksi.

Indigo-värjätty vaate usein värjää ihon ja muut vaatteet. Väri kuitenkin lähtee helposti iholta pesemällä, eikä yleensä tartu pysyvästi myöskään tekstiileihin. Kuuleman mukaan viikingit kutsuivat tummaihoisia (mustia afrikkalaisia ja maureja) "sinisiksi miehiksi" (bla'madhr). Nimen uskotaan johtuneen Pohjois-Afrikassa käytetyistä indigo-värjätyistä tummansinisistä vaatteista: joskus väri jäi vaatteesta iholle ja värjäsi sen siniseksi. Sanotaankin, että afrikkalaiset naiset ostavat vain vaatteita, josta indigo tarttuu ihoon - niin tiedetään, että ollaan ostamassa aitoa ainetta.

Länsi-Afrikassa ja Intiassa indigoa käytetään edelleen paljon. Usein värjättävä tekstiili kastetaan jopa sata kertaa liemeen, jolloin saadaan aikaan "pronssi-indigoa" - väriainetta on niin paljon, että tekstiileihin tulee punertava metallinhohde.

Indigofera arrecta

[Bengal indigo, natal indigo, Java Indigo]

Indigofera caroliniana

[Indigofera disperma]

Tästä on saatu erittäin korkealaatuista indigoa, jota on myyty Guatimala indigo-nimellä.

Indigofera glabra

 

Indigofera indica

 

Indigofera suffruticosa

[Indigofera anil
englanti maya indian indigo dye plant wild indigo]

Mayojen käyttämä indigokasvi, viljelty myös Intiassa. The Universal Herbal -kasvitietosanakirjassa (1824) kehutaan tämän indigo-lajikkeen indigoa parhaaksi - of a fine copperish cast and a close grain.

Indigofera sumatrana Guatemalaindigo

 

Indigofera tinctoria

[englanti (true) indigo · pigmentum indicum · nil-awari]

Aasialaisella indigolla on indigofera-kasveista näkyvin osa Euroopan historiassa ja suurin osa tämän sivun historia-osuudesta käsittelee nimenomaan tätä kasvia. Väriä tuotiin jo antiikin aikoina Välimeren alueelle ja myöhemmin myös pohjoisempaan Eurooppaan Intiasta. Intia hallitsi ja kontrolloi indigon tuotantoa ja kauppaa pitkään.

Historia

Indigo tunnettiin mm. Aasian, Kreikan, Rooman, Egyptin, Britannian ja Perun vanhoissa kulttuureissa. Aasiassa Indigoa on käytetty 5000 vuotta. Pitkään Intia kontrolloi indigon tuotantoa ja kauppaa.

Israeliin indigo (kalilan) vietiin hieman ennen Rooman aikaa. Sitä ei ollut helppo erottaa rituaaliväri tekheletistä ja rabit varoittelivatkin väärän värin käytöstä. Sinistä, kotiloista saatavaa tekhelet -väriä käytettiin muinoin korkeimpien pappien vaatteissa ja tabernaakkelin verhoissa ja peitteissä - nyttemmin värin rakenteen on osoitettu olevan indigon kaltaista [katso > tekhelet].

Joidenkin indigo-hautalöytöjen uskotaan ajoittuvan aikaan noin 6000 vuotta eaa. Egyptistä, Thebasta on löydetty indigolla värjätty asuste, joka ajoittuu vuoteen 2500 eaa; indigolla värjätyistä vaatteista on löytynyt merkkejä useista egyptiläisistä haudoista, jotka ajoittuvat noin 2000 eaa. Kahdeksannen dynastian muumioita on kääritty indigolla värjättyyn vaatteeseen; muumioilta on löydetty myös indigolla värjättyjä nauhoja.. Egyptiläiset, myöhemmin myös kreikkalaiset ja roomalaiset toivat väriä Intiasta. Roomalaiset ja kreikkalaiset käyttivät väriä myös pigmenttinä.

Indigolla on ollut useita eri nimityksiä (baldacca, maccabeo, baccadeo; kaikki viittaavat Bagdadiin), keskiajalla parhaina indigolaatuina pidettiin Baghdad indigoa tai Gulf indigoa. George Jarmain mainitsi villan värjäystä koskevassa luentosarjassaan (Practical Magazine 23, 1876), että Bengalin, Jaavan ja Guatemalan indigot ovat arvostetuimpia; erityisesti Jaavan indigoa suosittiin indigokarmiinin valmistuksessa sen puhtaan värisävyn vuoksi. Väri hävisi kuitenkin suosiossaan purppuralle ja pigmenttinä se on aina pidetty selkeästi erillään ultramariinistä ja preussinsinisestä.

Yleinen käsitys on, että indigoa oli saatavilla kaikkialla Euroopassa jo 1100-luvulla. Jotkut lähteet väittävätkin, että indigo (Indigofera tinctoria) tuotiin Eurooppaan vasta Vasco de Gaman löydettyä meritien Intiaan 1498, mutta se ei pidä paikkansa. Selvää kuitenkin on, että indigon määrä nopean kuljetusreitin myöstä lisääntyi.

Keskiajalla ja renessanssiaikaan indigoa tuotiin Eurooppaan pieninä "kakkuina"; vielä keskiajalla pigmentti oli kallista, ja sitä käytettiin pääasiassa taiteilijaväreissä. Indigon hinta kuitenkin alkoi laskea huomattavasti jo keskiajan lopulla.

Kuningatar Elisabetin aikaan 1500-luvulla indigosta tuli suosittu väri mm. palvelijoiden ja muun alaluokan vaatteiden värjäämiseen. Se oli verrattain edullista: pieni määrä indigoa (ainakin värimorsinkoon verrattuna) värjäsi suuren määrän tekstiiliä ja indigoa oli helppo kuljettaa kakkumuodossa. Värin edullisuuden vuoksi sininen alettiin myös liittää palvelijoihin. Tosin Elisabetin aikaan tuonti-indigon käyttö kiellettiin. Väri nousi uudelleen suosioon, kun Englanti alkoi saada indigotuloja alusmaastaan Intiasta; "englantilaista" indigoa vietiin huomattavia määriä mm. Turkkiin ja Italiaan.

Espanjalaiset veivät indigonsiemeniä mm. Keski- ja Etelä-Amerikkaan sekä Länsi-Intiaan, josta tuli 1600-luvun alkupuolelle tultaessa yksi indigon tärkeimmistä kauppapaikoista. Vuonna 1602 myös hollantilaiset avasivat uuden kauppatien Intiaan ja alkoivat tuoda indigoa väriaineeksi. Indigo teki tuloaan Euroopan värjäysainemarkkinoille jo 1500-luvulla, mutta sen yleistyminen hidastui erilaisten kieltojen ja rajoitusten vuoksi.

Indigon yleistymisen myötä värimorsingon viljely romahti. Myös värimorsingon sininen väriaine on indigoa, mutta sitä on hyvin vähän ja se on heikkolaatuista verrattuna indigofera-kasvien indigoon. Värimorsingon viljelyllä oli suuri taloudellinen merkitys, joten kyseessä olivat suuret rahat. Indigon väitettiin mm. vahingoittavan värjättävää kangasta. Indigofera-kasveista saatavan indigon tuomiselle asetettiin rajoituksia mm. Englannissa, Ranskassa ja Saksassa, kun se alkoi uhata maiden värimorsinkotuotantoa. Värimorsingon viljelijät perustivat jopa kansainvälisen poliittisen yhdistyksen (Woadites), jonka tehtävänä oli taistella indigontuotantoa vastaan. Indigonvastustajien ansiosta tuonti-indigo julistettiin syyttä myrkylliseksi ja tämän vuoksi se pistettiin virallisesti pannaan. Englannissa Elisabet I:n aikana, 1500-luvulla voimaan tullut laki kumottiin vasta Kaarle II:n aikaan, vuonna 1660; laki antoi luvan polttaa kaiken löydetyn indigon. Ranskassa indigon käyttö kiellettiin 1598. Koska kielto oli käytännössä tehoton, Henrik IV langetti kuolemantuomion värin käytöstä vuonna 1609. Käyttökielto kumottiin 1737.

Saksan valtiot kielsivät indigon käytön 1500-luvun alkupuolelta 1600-luvun alkuun; joskin vielä vuonna 1654 Saksan kuningas julisti indigon paholaisen väriksi (myös ranskankielessä indigolle on olemassa nimi "paholaisen väri"). Tiedot ovat hieman ristiriitaisia: joidenkin lähteiden mukaan Saksassa indigon käyttö kiellettiin vasta 1607 ja vuonna 1650 indigon käytöstä saattoi Saksassa saada kuolemantuomion. 1600-luvun lopulla Friedrich Wilhelm esitteli Preussin armeijan siniset uniformut, jotka värjättiin värimorsingolla - tarkoitus oli edelleen tukea värimorsingon viljelijöitä ja sinisten vaatteiden tarkoitus oli myös antaa järjestyksen vaikutelmaa. Tuonti-indigonsininen oli kuitenkin voimakkaampaa ja kestävämpää ja villan lisäksi värjäsi myös puuvillaa, jolla alkoi olla yhä merkittävämpi osa eurooppalaisessakin tekstiiliteollisuudessa. Lopulta tuonti-indigo laillistettiin Preussissa vuonna 1737.

Indigo-kriisiin ei ollut syynä vain värimorsingon viljelyn loppuminen, vaan se, ettei värimorsinkomailla tuntunut ensin olevan mitään mahdollisuuksia päästä uuteen leikkiin mukaan. Indigokauppa oli lähes kokonaan portugalilaisten ja hollantilaisten käsissä ja volyymi vain kasvoi 1700-luvulla. Englantilaisilla, ranskalaisilla ja espanjalaisilla ei ollut tarpeeksi hyviä kauppayhteyksiä Intiaan pysyäkseen uudessa indigokaupassa mukana, mutta uudet Amerikan siirtomaat (Espanjan Guatemala ja Meksiko, Englannin Carolina ja Ranskan Antillit) mahdollistivat viljelyn ja maat eivät joutuneet täysin Portugalin ja Hollannin armoille. Saksan asema oli toinen: se ei ollut löytöretkimaa ja jäi lähinnä nuolemaan näppejään.

Leopold kertoo indigon viljelyn historiasta Pohjois-Amerikassa tarkemminkin. Indigo oli Pohjois-Amerikan käytetyin väriaine 1700-1800-luvuilla, vaikka ei olekaan maanosan alkuperäinen kasvi. Jo 1649 Amerikan uudisasukkaat yrittivät murtaa Intian indigomonopolia istuttamalla indigoa valloittamalleen Pohjois-Amerikan mantereelle, mutta pian riisin viljely vei indigon aseman. Ensimmäiseen merkintään indigon kasvattamisesta Pohjois-Amerikassa (1649) liittyy huomautus siitä, että indigon viljely voisi lopulta osoittautua kymmenen kertaa tuottavammaksi kuin tupakan viljely. Viljelijöiden toivottiin kasvattamaan niin paljon indigoa, että sen Intiasta tuomista voitaisiin vähentää. Ei olla aivan varmoja, mistä indigolajista oli kysymys. Joka tapauksessa: viljelijät eivät lähteneet suurimittaisesti indigon viljelyprojektiin mukaan. Vastaavanlaisia viittauksia indigon pienimuotoiseen viljelyyn esiintyy läpi koko siirtokunta-aikakauden aina 1800-luvun loppupuolelle saakka.

Ranskalaiset toivat indigon Louisianaan vuonna 1718 ja kymmenen vuotta myöhemmin, Ranskan avustuksella, sitä alettiin viedä maasta. Viljely ei kuitenkaan ollut kovin tuottoisaa ja vuosisadan loppupuolella puuvilla osoittautui kannattavammaksi.

Sen sijaan Etelä-Carolinassa indigosta onnistuttiin tekemään vientituote. Vuonna 1739 Eliza Lucas Pickney sai isältään erilaisia siemeniä, joiden tämä uskoi menestyvän Etelä-Carolinan ilmastossa. Näiden siementen joukossa oli myös Indigofera-kasvin siemeniä. Useiden yritysten jälkeen, vuonna 1747, Pickney onnistui tuottamaan tarpeeksi indigoa laivattavaksi Englantiin. Indigon vienti kasvoi, mutta kokonaisuudessaan indigontuotanto oli lyhytaikaista: huippu tavoitettiin vuonna 1773 ja pian tämän jälkeen Yhdysvaltain vapaussodan aikaan riisi osoittautui indigoa tärkeämmäksi viljelytuotteeksi. Sodan jälkeen Etelä-Carolinan indigo ei enää kyennyt kilpailemaan Itä-Intian halvemman ja parempilaatuisen indigon kanssa. Kuten Louisianassakin, myös Carolinassa puuvilla korvasi indigon viljelyn.

Etenkin Ranskan indigokaupassa liikkui huikeita rahasummia vallankumoukseen saakka. Marseillesista tuoli Karibian tuonti-indigon tärkein satama ja sieltä raaka-ainetta vietiin mm. Italiaan ja Sveitsiin - ja niinkin kauas kuin Egyptiin. Vuonna 1771 Bordeauxiin tuodun indigon (Santo Domingosta / Sainte Dominguesta, Martiniquesta ja Guadeloupesta) arvo oli suurempi kuin kaikkien muiden tuontiartikkelien yhteenlaskettu summa. Napoleonin hallinnon aikainen Englannin merisaarto kuitenkin esti indigon tuomisen - joidenkin tietojen mukaan Ranskan siirtomaaindigoviljely olisi tyrehtynyt indigon viljelyyn orjuutettujen mustien ja mulattien vuoksi 1875 ja Napoleon olisi itse kieltänyt muun indigon tuonnin. Joka tapauksessa, omaa tuonti-indigoa ei enää saatu. Huolimatta yrityksistään elvyttää värimorsingon viljelyä, ranskalaiset menettivät indigo-kauppa-asemansa Euroopassa.

Englannissa ongelma ei itseasiassa ollut niin mittava kuin esimerkiksi Ranskassa ja Saksassa. Maan käyttämä värimorsinkoindigo oli pääosin tuontitavaraa. Englannissa perustettiin Itä-Intian komppania jo vuonna 1600 ja syrjäytti pian Portugalin johtavana siirtomaavaltana; huolimatta tuonti-indigon käyttökielloista Itä-Intian komppania toi värjäreille iloisia sinisiä tuliaisia 1630-luvulta lähtien. Vallattuaan Jamaikan 1655 englantilaiset alkoivat viljellä indigoa siellä, mutta sokerinviljely ohitti sen pian tärkeydessään. Englantilaiset ostivat kauan indigonsa ranskalaisilta, mutta kun sota Ranskan kanssa katkaisi myös indigontuonnin 1745, oli keksittävä jotain muuta. Indigoa alettiin viljellä siirtomaassa Etelä-Carolinassa 1700-luvun puolessa välissä, mutta kun englantilaiset menettivät Pohjois-Amerikan kolonisaationsa 1783, oli jälleen mietittävä uudelleen. 1800-luvulla englantilaiset ottivat maailman indigokaupan haltuunsa perustamalla Intiaan ja sen lähiseuduille useita indigoviljelmiä - halvan työvoiman avulla hinta saatiin pysymään alhaalla ja pian Britannia hallitsikin 75% maailman indigokaupasta ja Kalkutasta tuli sen keskipiste. Mm. Bengali tuli hyvin riippuvaiseksi indigon tuotannosta. Kuten monen muunkin siirtomaatuotteen kohdalla, huonon kohtelun ja suurien voittojen tavoittelun sanotaan johtaneen mm. kapinoihin ja nälänhätiin (indigo oli ainoa viljelytuote ja kun sen sato meni mönkään, ei ollut mitään tilalle) - ja mitä englantilaiset kutsuvat indigosodaksi (Indigo War) 1860-67. Omasta indigoherruudesta huolimattaan englantilaiset värjäsivät mm. perinteiset poliisiasunsa värimorsingon indigolla niinkin myöhään kuin 1930-luvulla.

Synteettisen indigon keksimisen jälkeen (1897) siirtomaiden indigonviljelijät niin Intiassa kuin Karibiallakin joutuivat heitteille. Saksa nousi johtavaksi indigokauppiaaksi ja mm. Marseillen merikauppa, joka oli ollut kokonaan Ranskan indigokaupan varassa, tuhoutui täysin.

Indigokaupan laskulle oli myös toinen syy, ei vain synteettisen indigon, vaan myös muiden värjäysaineiden tulo markkinoille. Scientific American -lehdessä vuonna 1855 julkaistussa artikkelissa The Art of Dyeing — No. 12 mainitaan, että koska preussinsinisellä saa tinan ja sinipuun (Haematoxylon) avulla hyvin kestävää ja syvää sinistä väriä villalle, tämä royal blue -nimellä tunnettu väri on käytännössä korvannut indigon ja värimorsingon (Isatis) käytön sinisen värjäämisessä.

Armeija oli 1600-luvulta lähtien suuri indigon kuluttaja. Englanninkielisessä maailmassa tunnetaan harmahtava tummansininen sävy 'navy blue'. Se on peräisin Englannin kuningas Yrjö II:n (1683-1760) päätöksestä värjätä Ison Britannian laivaston asusteet indigo-sinisellä. Jo tätä ennen Preussin armeija oli saanut indigonsiniset vaatteensa ja myöhemmin myös Napoleon lähti sotaleikkiin mukaan: maahan tuotiin 150 tonnia indigoa vuosittain - niillä värjättiin 600 000 sotilaan asut.

1700-luvulla indigoa alettiin käyttää musteen valmistuksessa. Yksinään sekä rautagallusmusteissa sitä oli käytetty jo aiemminkin. Sen kesto-ominaisuudet ovat huomattavia.

Värimorsingolla aikaansaatu sininen oli hyvin väritöntä verrattuna indigon syvään siniseen väriin. Ranskassa indigolla värjätyt vaatteet kuuluivat vain Ranskan kuninkaallisille. Myöhemmin väri laskeutui yhteiskuntaluokissa alaspäin hoviasusteista puuvillaisiin työvaatteisiin. Levi's toi farkut myyntiin 1800-luvun puolenvälin tienoilla. Ne olivat paksua, kulutusta kestävää telttakangasta, jotka oli tarkoitettu kestämään kullankaivajien kovaa kulutusta. Puuvillakankaaseen indigonsininen väri tarttui erityisen hyvin. Synteettisen indigon keksiminen edesauttoi farkkujen myyntiä. Indigoa on käytetty farkkujen värinä näihin päiviin saakka. Itseasiassa: englannin farkkuja tarkoittava sana jeans on väännös ranskan kielen ilmaisusta bleu de Gênes, "Genovan sininen", joka tarkoitti indigoa. Myös farkkukangasta tarkoittava denim -sana on tulee ranskankielestä: serge de Nimes merkitsee Ranskan Nimes'ssä valmistettua twillikangasta, joka oli värjätty sinisellä indigolla.

Japanissa, Tohokun alueella valmistettiin esim. Osaen Benibana Tsumugi -väriä, johon saflorin (Carhamus tinctorius) lisäksi käytettiin indigoa (ai), saksanpähkinää (Juglans Regia) ja Miscanthus tinctorius -kasvia (kariyasu). Japanilaisessa tekstiilitaiteessa bin gate (bin=sinooperi) on kuvio, joka värjätään joillakin indigon sävyillä. Ryukyu-dynastian aikana vaatteen pohjaväri ja kuviointi vaihtelivat statuksen mukaan. Aristokraateilla bingata oli valmistettu silkkikrepistä tai satiinista (rinzu), joissa valkoisella tai vaalean kellertävällä pohjalla oli suuria, monivärisiä kuvioita. Tavallinen kansa käytti asuihinsa puuvillaa ja yksinkertaisempia kuvioita, jotka oli värjätty viidellä värillä tai kahdella (indigolla ja mustalla).

Indigoa on käytetty myös maalauksessa. Eri indigofera-kasveja kasvatettiin Intiassa ja Kiinassa hyvin aikaisin. Euroopassa indigofera-indigo korvasi 1600-luvulla värimorsingosta saadun indigon. Vaikka värjäysaineena indigo haalistuukin verrattain nopeasti, maaliaineessa se on suhteellisen pysyvä.

Intiassa on elelleen värjärikasti, joka on värjännyt kankaita indigolla tuhansia vuosia. Sanskriitin "nila" tarkoittaa sekä "sinistä" että indigo-kasvia. Ensimmäisen organisoidun lakon (Mahatma Gandhin aikaansaannoksia) tavoitteena oli protestoida Brittiläisen kolonisaation päätöstä korvata luonnonindigon käyttö synteettisellä indigolla. Synteettisen indigon käyttö olisi tuhonnut vuosituhansien kulttuuriperinnön.

Myös Suomeen on indigoa tuotu varmasti jo ennen 1800-lukua, mutta 1800-luvulla sen kulutus nousi huomattavasti, kun herätysliikkeet alkoivat suosia harrasta tummansinistä väriään. Sanomalehdissä kirjoitettiin tuolloin paitsi totisuudesta ja synkkyydessä pukeutumisesta, myös ilmaistiin huoli siitä, että rahat valuvat ulkomaalaisen indigoväriaineen ostelun myötä ulkomaille.

Indigo mainitaan Alina Hellénin oppaassa Neuvoja kotiwärjäykseen kaswiaineilla (1905): Siitä saa tawattoman kaunista ja kestäwää sinistä wäriä, joka tarttuu willaan, filttiin, pumpuliin ja liinaan. Kaupassa on sitä enimmäkseen kuutionmuotoisissa kappaleissa, joitten siwut owat tuuman pituiset. Hywä indigo on sitä enimmäkseen on tummansinistä ja wiwahtaa wähän kuparinpunaseen, kun sitä witsellä leikkaa. Huonompi indigo on waaleampaa, raskaampaa ja wiwahtaa leikatessa harmaaseen.

Nimiä

Saxon blue värjätään indigo- ja rikkihappoliemessä.

Saxon-vihreät (Saxon green) valmistetaan värjäämällä indigolla tina-tammenkuorikiinnitteen jälkeen.

Muuta

Katso myös indigo

Kiinassa indigolla on osansa myös lääketieteessä; myös Euroopassa indigoa on käytetty lääkkeenä - sen on uskottu vähentävän iho-oireita ja kuumetta. Lääkekäyttö on loppunut: kasvin sanotaan aiheuttavan pahoinvointia ja oksentelua.