Napolinkeltainen

antimonikeltainen, neapelinkelta

[englanti Naples yellow, antimony yellow, brilliant yellow, lead antimonate, lead metantimonate, potter's yellow · saksa Neapelgelb, Antimongelb, Bleiantimongelb, Pariser gelb · hollanti napelsgeel · ranska jaune de Naples, jaune d'antimoine, jaune brilliant · italia giallolino; giallo di Napoli, giallo di vasari · espanja amarillo de Nápoles · latina luteoleum neapolitanum · tsekki Neapolsk zlut · venäjä neapolitanskaja zoltaja · puola żółćie neapolitaska]

[PY41, CI 77588, CAS 8012-00-8; CI 77589]

Napolinkeltainen on lyijyantimonaattia tai lyijyantimonaattista lyijyä. Sen koostumus vaihtelee valmistustavasta riippuen. Pigmenttinumerolla CI 77588 viitataan napolinkeltaiseen, joka sisältää lyijyantimonioksideja ja pigmenttinumerolla CI 77589 napolinkeltaista, joka sisältää lyijyantimonioksideja sekä sinkki- ja vismuttioksideja.
Pb₂Sb₂O₇
Pb(SbO₃)₂
Pb(SbO₄)₂
Pb₃(SbO₄)₂
PbSb₂O₅
PbO · Sb2O5 (+ZnO +BiO)
O₈Pb₃Sb₂ (Gardner's Commercially Important Chemicals)

Napolinkeltaista valmistetaan kalsinoimalla lyijyn ja antimonin suoloja. Sitä ei löydy luonnosta sellaisenaan. Vulkaanisilta alueilta löytyy bindheimiitti-mineraalia, jolla on samanlainen kristallirakenne, mutta yleisesti uskotaan, että sitä ei ole käytetty pigmenttinä. Mineraalia on kuitenkin muinoin jauhettu lasien ja keramiikan oranssinkeltaiseksi väriaineeksi.

Napolinkeltainen on raskas ja tiivis sekä erittäin myrkyllinen keltainen pigmentti. Napolinkeltaisen valmistustapa on muuttunut aikojen saatossa: alkujaan napolinkeltainen sisälsi lyijyoksideja, mutta myöhemmin ne korvautuivat lyijynitraateilla. Napolinkeltaisesta on olemassa myös useita variaatioita, joissa lyijyn ja antimonin suhde vaihtelee, tai joissa epäpuhtaudet vaikuttavat pigmentin sävyyn kylmänkeltaisesta vaaleanpunertavaan. Aito lyijyantimonaattinapolinkeltainen on kirkas keltainen, mutta saatavilla on myös tummempaa napolinkeltaista, jossa on vähän keltaokramainen vivahde.

Pigmentin peittokyky on hyvä, mutta värivoima melko heikko. Se on myös altis menettämään värinsä ja mustumaan metallien, kuten raudan, tinan ja sinkin, sekä rikkipitoisen ilman vaikutuksesta. Öljymaalissa napolinkeltainen on melko kestävä väriaine, mutta esimerkiksi vesiväripigmenttinä sen huonot ominaisuudet tulevat helpommin esiin.

Napolinkeltaista käytettiin myös rakennusten maalaukseen. Järvelän "Maalarin aine- ja ammattioppi" vuodelta 1956 kertoo, että "neapelinkelta on kestävimpiä kirkkaankeltaisia maalivärejä. Peittokyky öljyyn sekoitettuna on erinomainen, samoin sekoitussopivaisuus kaikkien muiden maalivärien kanssa."

Jo 1800-luvulla suuri osa napolinkeltaisen nimellä myydyistä pigmenteistä ei ollut lyijyantimonaattia, vaan erilaisia pigmenttisekoituksia. 1900-luvulla napolinkeltaisen nimellä on myyty mm. lyijyvalkoiseen tai titaanidioksidiin perustuvien väriaineiden sekoitusta. Church (1915) kertoo, että Englannissa yleisesti napolinkeltaisena myyty pigmentti ei ole lyijyantimonaattia, vaan kadmiumkeltaisen ja sinkkivalkoisen tai muun valkoisen pigmentin sekoitus. Hänen mukaansa myös vaaleaa keltaokraa on myyty napolinkeltaisena.

Sitruunankeltaista napolinkeltaista on valmistettu lisäämällä siihen sinkkiä; väri ruskettuu seinämaalauksissa, mikä lienee vaikuttanut mielikuviin napolinkeltaisesta väristä. Aiemmin myytyihin punertaviin napolinkeltaisiin on sekoitettiin usein mm. tervaväriaineita tai mönjää, jolloin napolinkeltaisen laatu heikkeni.

Nykyään suurin osa kaupasta saatavia napolinkeltaisen nimellä myytyjä maaliaineita on sävymaaleja (hue), eli joidenkin muiden värien sekoituksesta valmistettuja värejä, ja nimeä on käytetty aika huolettomasti eri keltaisen vivahduksille - originaalin pigmentin sävy on välillä aika kaukana. Monille nimestä "napolinkeltainen" tulee mieleen hieman oranssihtava tai vaaleanpunertava, himmeä keltainen, millä ei ole paljon tekemistä alkuperäisen napolinkeltaisen sävyn kanssa.

Historia

Napolinkeltainen on yksi vanhimmista keinotekoisista pigmenteistä: sitä käytettiin jo pronssiajalla n. 1500 eaa. Vastaavanlaisia väriaineita (lyijy- ja antimoniyhdisteitä), joissa saattoi olla myös sinkki- ja vismuttioksideja, käytettiin mm. Babyloniassa ja Assyriassa keltaisten keramiikkalasitteiden valmistuksessa n. 600 eaa - sitä on löydetty babylonialaisista tiilistä. Muinaisessa Egyptissä napolinkeltaista käytettiin läpinäkymättömän keltaisen lasin valmistuksessa ja keramiikkalasitteisiin. Keramiikassa napolinkeltainen oli pääasiallinen keltainen väriaine 300-luvulle saakka, jolloin tina alkoi korvata sen. Puhtaan lyijyantimonaatin käytöstä keramiikassa ja lasitteissa on merkkejä vasta Bysantin ajalta.

Tarkkaa tietoa siitä, milloin pigmentti on otettu maalauskäyttöön, ei ole, mutta usein keramiikan ja lasinvalmistuksessa syntyneitä tai käytettyjä pigmenttejä on otettu myös maalauskäyttöön melko nopeasti. Otaksutaan, että sitä käytettiin myös maalauspigmenttinä jo ennen ajanlaskun alkua, ja kun sen käyttö taukosi keramiikkalasitteena, se katosi myös maalauksista. Venetsialaiset lasintekijät alkoivat käyttää napolinkeltaista keramiikkapigmenttiä uudelleen 1500-luvulla ja samalla se tuli laajaan käyttöön italialaisten renessanssimaalareiden pigmenttinä. Ensimmäinen tekstimaininta lyijyantimonaatista maalauskäytöstä löytyy 1600-luvun alusta: Valerio Marianin käsikirjoituksessa mainitaan giallo di vasari eli "ruukuntekijän keltainen". Näitä keltaisia luetellaan kolme erilaista, yksi niistä kuvaus lyijyantimonaatista.

Keskiajalla pigmentti tunnettiin lähinnä islamistisissa ja slaavilaisissa maissa. Länteen pigmentti ja sen valmistustaito tuli venetsialaisten kauppiaiden mukana 1400-luvulla. Keskieurooppalaiset taiteilijat eivät tunteneet pigmenttiä lainkaan ennen 1600-luvun loppua tai 1700-lukua, jolloin sitä alettiin tuoda Italiasta nimellä giallolino. Lyijytinakeltainen säilyi keskieurooppalaisten taiteilijoiden pääkeltaisena vielä muutamia kymmeniä vuosia vuotta, ennenkuin napolinkeltainen alkoi hiljalleen korvata sen käyttöä.

Italiassa värivalmistajat pitivät pigmentin alkuperän visusti salassa. Nimitys "napolinkeltainen", Luteolum Neapolitanum esiintyi ensimmäisen kerran roomalaisen Andrea Pozzon 1600-luvun viimeisinä vuosina julkaistussa käsikirjoituksessa. Sitä aiemmin Cennino Cennini oli esittänyt kirjassaan Il libro dell'arte (suom. Kirja maalaustaiteesta), että giallorino (joka myöhemmin tulkittiin napolinkeltaiseksi, ja jonka nykyään epäillään olevan lyijytinakeltaista tai yhteisnimitys kirkkaille lyijykeltaisille), on vulkaaninen mineraali - keinotekoista alkuperää kyllä, mutta luonnon synnyttämä. Kun pigmentti löysi tiensä Keski-Eurooppaan, vanha maininta napolinkeltaisesta ja vulkaanisesta alkuperästä nousi esiin, ja alkoi kiertää sitkeä huhu siitä, että pigmentti on syntynyt korkeassa lämpötilassa, ja että se on joko Etnan tuhkaa, tai että sitä löytyy mineraalina Napolinlahden rantamilta, Vesuviuksen juurelta. Tämä ei pidä paikkaansa, mutta sitkeä huhu levisi sen verran laajalle ja juurtui sen verran syvälle, että asia mainitaan faktana vielä useissa 1900-luvun maalauskirjoissa.

Keski-Euroopassa pigmentin koostumus pysyi epäselvänä vuosikymmenet, ja epätietoisuudessa syntyi virheellinen huhu siitä, että pigmenttiä löytyy Vesuviuksen rinteiltä tai että se valmistettiin Napolissa tulivuoren tuhkasta. Keski-Euroopassa pigmenttiä opittiin valmistamaan keinotekoisesti vasta 1700-luvun loppupuolella. Tämä aikakausi mainitaan useissa taidehistorian lähteissä keinotekoisen napolinkeltaisen keksimisajankohtana, vaikka sitä osattiin valmistaa Italiassa ulkopuolella jo keskiajalla.

Cipriano Piccolpasson esitteli lyijyantimonaatin nimellä zalulino keramiikan valmistusprosesseja kuvaavassa kirjassaan Li tre libri dell'arte del Vasaio. Samoin italialainen Giambattista Passeri julkaisi vuonna 1758 keramiikkaohjeita, joissa lyijyantominaatti esiintyi nimellä giallolino. Nimitystä ei Pohjois-Euroopassa osattu yhdistää napolinkeltaiseen - mikä lienee yksi syy siihen, että kirjoitusta ei ole huomioitu napolinkeltaista käsittelevissä tutkimuksissa 1700- ja 1800-luvuilla.

Ensimmäisen keskieurooppalaisen tutkimuksen napolinkeltaisesta, Mémoire sur le Giallolino ou jaune de Naples, julkaisi vuonna 1769 Ranskan kuninkaallisen tiedeakatemian jäsen M. Fougeroux de Bondaroy. Häntä on pidetty ensimmäisenä, joka paljasti napolinkeltaisen todellisen alkuperän keskieurooppalaisille, ja tästä todennäköisesti juontuu myös yksi pigmentin nimistä, pariisinkeltainen.

Pigmentin historian tutkimusta hankaloittaa se, että napolinkeltainen, massiko sekä lyijytinakeltainen muistuttavan hyvin paljon toisiaan sekä koostumukseltaan että osittain myös väriltään. On huomattu, että monet taideteokset, joiden on luultu sisältävän napolinkeltaista, onkin todellisuudessa maalattu massikolla tai lyijytinakeltaisella.

Joka tapauksessa: 1700-luvun puolessa välissä napolinkeltainen tuli hyvin suosituksi eurooppalaisessa taiteessa ja oli noin sadan vuoden ajan käytetyin keinotekoinen keltainen pigmentti.

Pigmenttiä käytettiin vielä 1900-luvulla, mutta nykyään se on jäänyt marginaaliseksi pigmentiksi lyijypitoisuutensa vuoksi.

Nimiä

Erilaisten lyijypitoisten keltaisten pigmenttien nimitykset ovat sekavia. Mitä tahansa lyijyä sisältävää keltaista väriainetta on saatettu kutsua massikoksi tai lyijykeltaiseksi: varsinaisen massikon lisäksi myös lyijyhilsettä, lyijytinakeltaista, napolinkeltaista) ja kasselinkeltaista. Teksteistä on välillä mahdotonta erottaa, mistä pigmentistä on kysymys, sillä pigmenttejä ei ole aina tunnistettu ja niiden nimiä on käytetty - ja edelleen ajoittain käytetään - toistensa synonyymeinä.

Emaloinnissa pigmentti tunnettiin nimellä giallolino di fornace. Sen sävy ei muuttunut lasittuessa, ja Salterin (1869) mukaan tämä vaikutti siihen väärinkäsitykseen, että lasittuminen antaa väreille pysyvyyttä, vaikka tosiasiassa vitrifikaatio haittaa niiden pigmenttikäyttöä.

Keltaisilla keramiikassa ja lasin valmistuksessa käytetyillä pigmenteillä oli useita nimiä: giallolino, giallo di vetro (Vasari), giallolino di vetro, giallolino di Venezia (Borghini), giallolino di fornace, giallolino di Alemagna (Lomazzo), giallolino di Fiandra (Borghini ja Lomazzo) giallo di vetro (Bernardo Strozzi) ja zalolin, zalolin da vasari (Lorenzo Lotto). Vetro ja vitro viittaavat lasiin, vasari tarkoittaa keraamikkoa, ruukuntekijää. Nykykäsityksen mukaan nämä nimitykset ovat todennäköisesti viitanneet lyijytinakeltaiseen tai napolinkeltaiseen (tai muihin lyijyä sekä tinaa tai antimonia sisältäviin pigmentteihin).

Napolinkeltainen sisältää antimonia, joten sitä on kutsuttu antimonikeltaiseksi (antimony yellow); sitä ei kuitenkaan pidä sekoittaa toiseen antimonikeltaiseen, joka on lyijyn ja vismutin oksiklorideja sisältävää lyijyantimonaattia.

Jaune brilliant -nimellä viitataan sekä napolinkeltaiseen että kadmiumkeltaiseen.

Käyttö

Käytetään mm. öljyväreissä, kalkki- ja temperaväreissä, keramiikassa ja lasissa. Ei sovellu vesiväreillä käytettäväksi. EUssa kaikkien lyijypitoisten pigmenttien myynti on kielletty kuluttajille. Pigmenttiä tai sitä sisältäviä maaliaineita saa myydä vain ammattilaiskäyttöön, kuten restaurointityöhön.

Suuri osa nykyään napolinkeltaisen nimellä myytävistä väreistä on jäljitelmiä, jotka eivät sisällä lyijyantimonia. Yksi tällainen on "uusi napolinkeltainen", nikkelititanaattikeltainen (chrome titanium oxide 1946) [PBr24]

Ranskalainen napolinkeltainen on hieman harmahtavaa.

Muuta

Katso myös antimonikeltainen